Vettä, kuraa ja verisiä ruumiita!

Perjantai, viides päivä heinäkuuta, alkoi niin kuin edellisetkin päivät. Herätys, aamupesupelleily, punkan petaaminen, vaatteiden pukeminen - ja varsinainen aamupesu, joka sillä halusi käydä. Sen jälkeen odottelua tuvassa, kunnes alikersantti karjui käytävässä, että "komppania pihalle kolmiriviin järjesty". Ulos juostiin tupa kerrallaan, meidän tupamme toisena. Vaikka oli keskikesä, aamulla oli usein vielä hieman kosteaa ja koleaa yön jäljiltä. Hiekka narskui saappaiden alla, kun osastot lähtivät marssimaan kohti ruokalaa. Aamupala, johon kuului peltimukeista juotava kahvia tai teetä sekä jonkinlainen puuro ja leipiä, nautittiin hotkimalla, koska armeijassa oli aina olevinaan kiire. Teen juominen oli melkein mahdotonta, koska se ei ehtinyt jäähtyä. Kun aamupala oli "nautittu", marssittiin takaisin kasarmille ja jäätiin odottamaan uusia ohjeita.

Tällä kerralla alokkaat määrättiin pihalle taisteluvarustuksessa. Siihen kuului aseen lisäksi työpuku, peltikypärä, kumisaappaat, reppu, leipälaukku sekä epämukava taisteluliivi, jossa roikkui kenttälapio. Reppuun oli sidottu kahdella hihnalla rullalle kääritty paksu talvitakki eli "mantteli". Leipälaukussa oli pakki sekä lusikka-haarukka -yhdistelmä, joka tahtoi kolista juostessa. Repun sisällä oli erillisen ohjeen mukaan pakattuja vaatteita ja tarvikkeita. Taisteluvarustus oli epämukava ja aika painavakin. Taisteluliivistä käytettiin myös toista, sotilasslangiin kuuluvaa v-alkuista sanaa, joka jääköön tässä mainitsematta.

Kun alokkaat olivat järjestäytyneet pihalle, Korhonen marssitti oman joukkueensa eli meidät läheiseen metsään, jossa hän kyseli, oliko kukaan katsonut edellisenä iltana televisiosta tulleen ohjelman, jossa kerrottiin Vietkongin sisseistä. Hän melkein suuttui, kun kukaan ei ollut katsonut ohjelmaa. Periaatteessa ohjelman katsominen olisi ehkä ollut mahdollista, sillä komppanian alakerrassa oli huone, jossa voi pelata pöytätennistä ja ampua ilmakiväärillä ja katsoa televisiota. En käynyt huoneessa kuin kerran tai pari katsomassa mitä siellä tapahtuu. En koskaan katsonut televisiota - paitsi ehkä huoneen ovelta vilauksella, jos televisio sattui olemaan auki.

Korhonen selosti, kuinka ohjelmassa oli kerrottu Vietkongin sissien makaavan liikkumattomana viidakossa useita päiviä, kunnes he yhtäkkiä nousevat ylös ja hyökkäävät kaikkien yllätykseksi. Korhonen oli innostunut näkemästään. Hänen mielestä vietnamilaiset sissit, jos ketkä, olivat todellisia sotilaita. Jonkinlainen kuva karaistuneista Vietkongin sotilaista Korhosella ilmeisesti oli mielessään, kun lähti johdattamaan meitä harjoitukseen. Hän näyttäisi mitä on viidakkosota. Hän tekisi meistä Vietkongin sissejä - tai ainakin sinne päin.

Harjoitus oli hurjin kokemus mihin siihen mennessä olin armeijassa joutunut. Päiväkirjassani olen antanut sille nimen "kuraojasulkeiset". Etenimme viidakkoa muistuttavien pusikoiden ja kosteikkojen ja sekalaisen metsän läpi pienelle maantielle. Siitä pitkin kävelimme niin kauan kunnes tulimme metsäaukean luokse. Sen jälkeen oli vuorossa avohyökkäys aukean yli. Syöksyimme juosten eteenpäin aseet kädessä, kunnes Korhosen viheltäessä pilliinsä ja huutaessa komennon "maahan", syöksyimme kanervikkoon ja etenimme jonkin matkaa ryömien. Kun Korhonen taas vihelsi pilliin, pomppasimme ylös ja juoksimme eteenpäin. Seuraavan vihellyksen kuuluessa meidän piti taas syöksyä maahan ja edetä mahdollisimman matalana ryömien. Korhonen ja alikersantit seurasivat perässämme. Hyökkäävän joukon muodostaman rivin piti pysyä suorana. Kukaan ei saanut jäädä jälkeen. Kun muutamat alkoivat väsymyksen takia vähitellen jäädä taemmaksi, Korhonen mäyskäytteli jättäytyjiä selkään pitkällä kepillä karjuen samalla, että "ei saa jäädä jälkeen, rivi suoraksi".

Syöksymisiä ja ryömimisiä jatkui niin kauan, että voimat niin minulta kuin muiltakin alkoivat olla lopussa. Jossakin vaiheessa repussani ollut mantteli oli tipahtanut, enkä ollut huomannut sitä. Korhonen tai joku alikersanteista oli poiminut sen maasta.

Lopulta saavuimme hikisinä ja väsyneinä pienen puron varteen. Mutta harjoitus ei ollut vielä ohi. Korhonen komensi meidät ojaan. Etenimme vedessä hiipien kohti kauempana näkyvää maantietä aivan kuin sissit ainakin. Yhtäkkiä Korhonen vihelsi pilliin ja huusi komennon "maahan". Kaikki ensiksi vähän ihmettelivät järjettömältä tuntuvaa komentoa, ja joku etsi jo kuivaa paikkaa ojan reunalta, mihin voisi heittäytyä. Silloin Korhonen huusi, että " sinne vaan ojaan". Tarkoituksemme oli siis ryömiä mahallamme kuraisessa ojassa. Ase piti pitää veden yläpuolella, ettei se kastuisi. Jatkoimme ryömimistä kuin vesikäärmeet, kunnes vastaan tuli tien ali kulkeva pyöreä betonirumppu. "Siitä vain putkeen ja tien ali", Korhonen komensi ja käski alikersantteja keräämään aseemme tien alituksen ajaksi.

Ahtaan betoniputken toinen pää häämötti valopallona jossakin kaukana tien toisella puolella - teoriassa. Sen nimittäin näki korkeintaan putkeen ensimmäisenä ryöminyt. Muut näkivät edessään vain edellisen alokkaan kumisaappaat. Putken pohjalla virtasi jonkin verran vettä. Kapean putken läpi ryömiminen, kun sekä edessä että takana on tulppana jono ihmisiä, olisi varmaan ollut ahdistava kokemus ahtaan paikan kammosta kärsivälle - koska se oli aika ahdistava kokemus niillekin, joilla ei mitään tuollaisia kammoja ollut.

Kun olimme ryömineet tien ali, alikersantit luovuttivat meille aseemme. Harjoituksen loppuhuipentumana Korhonen määräsi meidät juoksemaan kasarmille. Saavuimme sinne läähättäen ja väsyneinä ja yltä päältä kuraisina. Kun riisuimme kuraisia vaatteitamme pesuhuoneessa ja kävimme suihkussa, viemärit menivät tukkoon. Kovin kauan kuivien vaatteiden vaihtamiseen ei ollut aikaakaan, sillä pian harjoituksen jälkeen alkoi oppitunti.

1970-luvulla aseita sai käsitellä vapaammin kuin nyt

Oppitunti oli ehtinyt kestää vain hetken, kun eräs alikersantti tuli luokkaan ja ilmoitti, että komppanian päällikkö haluaa tavata - minut!

Olin ihmeissäni ja jonkin verran peloissanikin tästä yllättävästä käskystä. Muutkin katsoivat ihmeissään, kun lähdin alikersantin mukana luokasta. Komppanian päällikön asia oli yllättävä mutta ei epämiellyttävä. Hän ojensi minulle lomatodistuksen ja sanoi, että "te lähdette nyt lomalle". Samalla hän kyseli jotain kotipaikkakunnallani järjestettävästä yleisötapahtumasta, jonka julisteita olin kiinnitellyt puhelinpylväisiin edellisinä viikkoina. En tuolloin vielä ymmärtänyt mistä on kyse, vaikka jonkinlainen aavistus tulikin mieleeni.

Myöhemmin kävi ilmi, että aiemmin mainitsemani 25-vuotias tuttavani oli soittanut komppaniaan ja kertonut, että minulle pitäisi myöntää lomaa, koska läsnäoloni yleisötapahtumassa on välttämätön, ja TV-ryhmä odottaa jo kärsimättömänä. PR-imago oli 1970-luvulla puolustusvoimille tärkeä asia niin kuin se on vieläkin. Siksi komppanian päällikkö ilmeisesti katsoi viisaimmaksi myöntää minulle alkavaksi viikonlopuksi HSL -lomaa eli "henkilökohtaista syylomaa". Sitä voi saada enimmillään 12 vuorokautta, eikä tällainen loma ollut pois muusta lomakiintiöstä. Koska siihen tarvittiin jokin hyväksyttävä syy, kaikki eivät sitä automaattisesti saaneet.

Kiirehdin innoissani tupaan lomalappu kädessäni ja aloin vaihtaa lomavaatteita ylleni. Tungin taisteluharjoituksessa kastuneet märät vaatteet kaappiini, koska en voinut jättää niitä moneksi päiväksi kuivaushuoneeseen roikkumaan. Ajattelin, että kuivattelen niitä uudestaan loman jälkeen, jos ne silloin vielä ovat märkiä. Tai oikeastaan olin tuolla hetkellä niin innoissani lomalle pääsemisestä, että murehtinut märistä vaatteistani.

Oli uskomaton vapauden tunne kaasuttaa Saabilla ulos varuskunnan portista. Oli kaunis kesäpäivä, ja olin siinä määrin lomatunnelmissa, että en malttanut pitää armeijan harmaata lomapukua edes kotiin asti vaan ajoin Tuohikotin risteyksen jälkeen eräälle parkkipaikalle ja vaihdoin siinä siviilivaatteet päälleni. Tuntui uskomattomalta pitää kolmen viikon tauon jälkeen farkkuja ja tuttua T-paitaa. Siviilikengätkin tuntuivat mukavilta hiertävien saappaiden ja armeijan 1960-luvun tyylisten lomakenkien jälkeen.

Ajelin vapaudesta nauttien auton sivuikkunat auki, niin että kesätuuli puhalsi kasvoilleni. Kun ensimmäinen vesistö tuli näkyviin, kuvittelin jo mielessäni, että hetken päästä minäkin pääsen veneellä järvelle. En arvannut, että juuri tuolla hetkellä, ei kovin kaukana siitä paikasta missä olin, joukko hollantilaisia turisteja katseli linja-autonsa ikkunasta kesäisiä Suomen maisemia viimeistä kertaa elämässään. Heitä vastaan on ajamassa rekka-auto, jonka jarruissa on vikaa. Autot törmäsivät Nelostiellä Jyväskylän pohjoispuolella klo. 13.58. Onnettomuudessa kuoli 12 bussin matkustajaa, Se oli vuonna 2004 tapahtuneeseen Konginkankaan bussiturmaan asti eniten ihmishenkiä vaatinut liikenneonnettomuus Suomessa.

Oli kesäinen perjantai-iltapäivä, ja liikennettä oli paljon. Huomasin, että jotain on tapahtunut, kun edelläni ajavien autojen vauhti hidastui matelemiseksi. Pian näkyikin epämääräisiä autonromuja edessä päin. En heti oikein tajunnut, millainen onnettomuus on kyseessä. Vasta kun ajoin lähemmäksi, tajusin koko kauheuden. Tien laidassa oli rikkoutunut rekka perävaunuineen, ja syvällä ojassa makasi kyljellään romuttunut linja-auto, jonka ikkunoista näkyi verisiä ihmishahmoja. Vähän matkan päähän tien varteen oli pysähtynyt suomalainen linja-auto, ja sen kuljettaja oli noussut katsomaan tilannetta. Hän ei pystynyt kuin hokemaan, että "pahalta näyttää, pahalta näyttää".

Vaikka muutama ihminen oli noussut autoistaan, en nähnyt kenenkään toimivan millään tavalla onnettomuuden uhrien hyväksi. Kaikki vain katselivat järkyttyneinä. Ja syytä olikin, sillä näkymä oli järkyttävä. Tiellä oli verta sekä paksu kerros autoista törmäyksen voimasta irronnutta kuivaa kuraa. Tien pientareella seisoi yltä päältä veressä oleva varakkaan näköinen vanhempi nainen käsillään huitoen ja huutaen aivan kuin jonkinlaisessa shokkitilassa. Koska hän oli jalkeilla, hän ei ilmeisesti kuulunut vakavimmin loukkaantuneisiin. Särkyneistä bussin ikkunoista näkyi verisiä ihmisiä, joista osa liikahteli, osa yritti ryömiä ja osa oli täysin liikkumatta. Lasinsirpaleita ja irtainta romua oli paikalla, jossa bussi oli pyörinyt ojaan.

En katsonut kelloa saapuessani onnettomuuspaikalle, mutta koska paikalla ei näkynyt vielä poliiseja eikä ambulansseja, eikä Jyväskylän suuntaankaan ollut ajanut yhtään ambulanssia, kolarista oli kulunut korkeintaan muutama minuutti.

Wikipedia tietää kertoa, että ensimmäinen ambulanssi saapui paikalle Jyväskylän lentoasemalta vain muutama minuutti onnettomuuden jälkeen. Koska en nähnyt ambulansseja onnettomuuspaikalla enkä myöskään ajamassa kohti Jyväskylän keskussairaalaa, minun on täytynyt tulla paikalle ennen ambulansseja eli todellakin vain muutama minuutti onnettomuuden tapahtumisen jälkeen.

Wikipedia kertoo tapahtumasta näin:

"Bussin törmätessä perävaunuun bussin kylki repeytyi auki ja monet matkustajista silpoutuivat. Törmäyksen jälkeen bussi sinkoutui tien oikealle puolelle, kierähti kaksi kertaa ympäri ja putosi kuusi metriä syvän rotkon pohjalle pyörilleen pahoin romuttuneena. - - - Kolme matkustajista putosi liikkuvasta autosta ja jäi pyörivän auton alle."

Olin jostakin syystä tuohon aikaan hyvin herkkä kaikesta veren näkemisestä ja verestä puhumisesta. Niinpä veren ja ruumiiden katseleminen alkoi tuntua pahalta, ja jouduin pelkurimaisesti kääntämään katseeni muualle ja ajamaan jonon mukana pois paikalta. Jo pelkkä ajatus siitä, että minun olisi pitänyt mennä auttamaan loukkaantuneita, sai aikaan tunteen, että pyörryn siihen paikkaan, jos vielä ajattelen asiaa. Minusta ei kerta kaikkiaan olisi ollut auttajaksi.

Kun jatkoin matkaani, vastaan alkoi tulla ambulansseja ja poliisiautoja. Ne olivat matkalla onnettomuuspaikalle. Veriset ruumiit pyörivät mielessäni koko loppupäivän, mikä hieman latisti ensimmäisen lomaillan tunnelmaa. Myöhemmin mietin, millaisen sankariteon paikka tuo onnettomuus olisi ollut, jos minulla olisi ollut edelleen armeijan puku päälläni, ja jos olisin mennyt määrätietoisesti auttamaan loukkaantuneita. Kuvittelin mielessäni lehtijutut "Ensimmäisellä lomalla ollut sankarialokas pelasti loukkaantuneita". Varuskuntaan palattuani olisin saanut kuntoisuuslomaa. Alikersantit olisivat olleet kateellisia, koska minulla olisi ollut kokemusta aidosta sotaa muistuttavasta tilanteesta, jossa on verta, ruumiita ja vakavasti "haavoittuneita".

Todellisuudessa en siis ollut rohkea sankarialokas vaan pelkuri, joka pyörtyy verta nähdessään.